Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Mitä tehdään, kun maailma ei riitä? Kaivataan, ollaan haikeita, podetaan, pohditaan. Kuunnellaan musiikkia. Ollaan irrallisia, ajelehditaan, kirjoitetaan.

Tai luetaan kirjoja.

Palatkaa perhoset ilmestyi keväällä 2016, ja minä kipitin tietenkin kirjakauppaan heti ostamaan sen. Onhan Palatkaa perhoset jatkoa mainiolle Anna minun rakastaa enemmän -romaanille (2005).

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Jotta voi kirjoittaa Perhosista, pitää kirjoittaa hieman myös AMREsta. AMRE kertoo Summer Maple -taiteilijanimeä käyttävästä Suvi Vaahterasta, pikkukaupungin tytöstä, josta kasvoi kansainvälinen rocktähti. Suvin katoaminen sysää liikkeelle tapahtumaketjun, jossa sekä Suvin entinen rakastettu Antti että äiti Leena käyvät läpi mennyttä ja tulevaa.

Antti kirjoittaa siinä sivussa vihkokaupalla tekstiä itsestään ja Suvista, siitä mitä olisi voinut olla. Kirjoittaa itsensä Suvin Rosa-tyttären isäksi, mukaan kiertueille, vaikka elää samalla arkea Elisa-vaimonsa kanssa. Kaipaa.

Missä he ovat kymmenen vuotta myöhemmin?

Vuodessa 2014, mutta eivät juuri edenneet. Suvi kiertää edelleen maailmaa Rosan ja tätä hoitavan Leenan kanssa. He asuvat Lontoossa, Kaliforniassa, siellä, täällä. Ovat irrallisia, juurettomia.

Antti on (vihdoin) avioeronnut. Matkustanut Kaliforniaan kirjoittamaan romaania. Koska kyllä, hänen Suvista kirjoittamansa tarina lopulta julkaistiin, ja espoolaisesta historianopettajasta tuli kirjailija. Tai eronnut, neljääkymmentä lähestyvä mies, joka valittaa välillä perheensä hajoamisesta, välillä perhe-elämästä:

Saatana. Saatanan saatana. Miksi perheitä oli? Miksi niitä perustettiin? Miten kukaan saattoi kestää sitä, kulkea sivuilleen katsomatta valitsemallaan tiellä? Tekikö kukaan edes niin? Mistä minä tiesin mitä muut ihmiset tekivät.

Teoksen aikarakenne on pirstoutunut, kuten koko sukupolvi (huom. x, ei y!). Teosta on kutsuttu sukupolviromaaniksi ja aikalaiskuvaukseksi, eikä suotta. Paitsi että Itkonen kuvailee tarkasti täydellisen, mutta ah, niin ahdistavan kestovaippa-luomuruoka-imetys-vauvamyönteinen kahvila-itsejauhetut kahvipavut-kipulääkkeetön synnytys-Bo Kaspers Orkester -arjen, hän myös eksplisiittisesti asettaa sukupolvet vastakkain.

Kirjoittaa, kuinka hänen vanhempiensa sukupolvella oli kaikki, maailmanhistorian onnekkain sukupolvi, jatkuvasti vaurastuva, vakituisissa töissä. Kuinka hänen sukupolveltaan, tai Antin ja Suvin sukupolvelta (miten vaan), vedetään matto jalkojen alta, eikä mikään ole pysyvää: nelikymppisenä, kun kaiken pitäisi olla kasassa, mikään ei olekaan. Vakityöt katoavat, avioliitot hajoavat.

Kuinka x-sukupolven jälkeen tulevat ovat onnekkaampia, instagram-twitter-snapchat-sukupolvea, Joanna Newsomeja, Florence Welchejä, Lordeja, nenäkkäitä toimittajatyttösiä, joita ei kiinnosta 70-lukulaisten ihmissuhdesolmut, jotka tekevät niistä lähinnä pilaa.

Dekonstruktio tehdään näkyväksi sekä muodossa että merkityksessä. Yhdessä katkelmassa jopa kaivataan Derridaa avuksi, luoja auta! Luvuissa hypitään eri vuosissa, käydään läpi kulunut 10 vuotta hajanaisesti. Kertojaääninä vaihtelevat Antti ja Leena, lopulta myös Suvi saa äänen.

Vuoden 2014 Antti käy läpi päättynyttä avioliittoaan Elisan kanssa. Vihaa Suvia, rakastaa Suvia. Kertaa Niilo-pojan syntymän. Kertaa, miten rakensi kotia, maalasi seinät, tapetoi, kokosi rivin kaappeja. Asetteli lakanat pinnasänkyyn. Kärsi espoolaisuudesta, pohti, mikä vika hänessä on. Vihasi paritaloasuntoa, Länsiväylää, Isoa Omenaa. Tuskaili, kuinka Elisa ei ikinä näkisi häntä sellaisena kuin hän on. Kuinka Elisan kanssa hän olisi yksin loppuelämänsä.

Sitten oli kuitenkin joku, joka näki. Joku, joka kiertää maailmaa äitinsä ja tyttärensä kanssa, elää hahmotonta arkea, johon Leena epätoivoisesti yrittää rakentaa järkeä, rutiinia, merkitystä.

Niin Antti alkoi jälleen kirjoitella Suvin kanssa, tietenkin alkoi. Merkityksettömyys oli liikaa, asuntolainan maksaminen, kotityöt Elisan kanssa olivat liikaa. Mutta aina oli Suvi, pitkät viestit toiselle puolelle maailmaa.

Totta kai itseään voi huijata. Huijaakin. Sanoo itselleen että tässä sitä ihan vain viattomasti pitää yhteyttä kanssaihmiseen, vaihtaa ajatuksia, ihmettelee maailmaa, mutta niin ei ole, sisimmässään sitä tietää kyllä totuuden. Molemmat tietävät mistä on kyse. Alusta alkaen. Ja alusta alkaen, loppuun asti, molemmat kieltävät sen.

Niin, niin.

Niin se oli käynnissä, mitä ikinä se olikin. Niin se jatkui. Sitä jatkui pitkään niin, yli vuoden, siihen tottui ja samalla unohti sen vaarallisuuden, sen mitä se oikeasti oli. Esileikkiä. Rakastelua sanoilla.

Niin, niin x 2. Soutamista, huopaamista. Uskottelua, kuinka ei ole mitään syytä hajottaa perhettä, johon ei kuitenkaan osaa asettua, ja jonka lopulta kuitenkin hajottaa.

Perhekipuilut ovat näyttämönä jollekin suuremmalle. Kaipuulle, musiikille, rakkaudelle. Sukupolvien väliselle kuilulle, rakenteeltaan hajonneelle maailmalle, suhteelle omiin vanhempiin, vanhemmuudelle. Onnistumiselle, epäonnistumiselle, inhimillisyydelle.

Ehkä ydinteema paljastetaan jo ensimmäisen luvun ensimmäisellä sivulla: olen niitä ihmisiä, joille maailma ei riitä. Todellisuus on liian laimeaa, jotta voisin sen hyväksyä, tarvitsen jotain sen tueksi, jotain vahvempaa, kauniimpaa, täydellisempää – hetken, jonka joku toinen on puolestani kuvitellut.

Plussia siis näistä: kaunis, runollinen kieli, joka soljuu sujuvasti ja välittää kaiken sen kaipuun ja haikeuden. Rock-musiikki, sen kuvaus, Itkosen kirjastaan tekemä Spotify-playlist (kyllä, olen kuunnellut sitä paljon). Muodon ja merkityksen yhdessä muodostama kokonaisuus, terävät havainnot ihmissuhteista, rakkaudesta, nykyaikuisten arjesta.

Miinuksia näistä: välillä jopa banaali ja pateettinen avautuminen lapsiperhearjesta, liiallinen alleviivaaminen, Spotifyn ja kaiken muun nykyteknologian hienoinen dissaaminen. Karsimisenkin varaa olisi ollut.

Erittäin kelvollista käyttöproosaa Palatkaa perhoset on, sitä ei käy kieltäminen. Kaunista, haikeaa, lopulta kovin lohdullistakin. Antti ja Suvi ovat epäonnistuneet kerran perheiden ja vanhemmuuden kanssa, mutta toinen mahdollisuus näyttää toiveikkaalta.

Mutta kun kerran sukupolvista puhutaan, laitan tähän loppuun terveiset y-sukupolven edustajalta: onko onnekasta kasvaa siihen, että mitään pysyvää ei edes ole? Vai onko se rankempaa? Mitä instagram-snapchat-twitter meille antaa, filttereiden ja hashtagien lisäksi? Ehkä pysymättömyys on onnekasta; kun ei odota mitään, ei petykään. Idoliani Heikki Kuulaa lainaten: kahlaan merkityksettömyyden suossa. Ette te äxät saa siihen yksinoikeutta!

Suuresti arvostamassani naistenlehdessä Trendissä oli muinoin yleispätevä ja merkittävän tieteellinen esitys äxien ja yiden eroista, jonka haluan nyt jakaa tässä:

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
X vai Y, siinä vasta pulma!

Mitä jäi käteen?! No se, että jos te äxät ette vielä ole sitä oppineet, niin tässä ilmainen vinkki: #yolo!

2 vastausta artikkeliin “Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

  1. Ah, ihana postaus! Mun pitäisi kyllä nyt ehdottomasti ryhdistäytyä ja lukea se Anna minun rakastaa enemmän, se on ollut hyllyssä ties kuinka kauan odottamassa vuoroaan. Jotenkin olen vaan luonut ihan hurjat, eikä edes kovin mairittelevat, ennakkoluulot sitä kohtaan, mutta onhan sille nyt vain annettava mahdollisuus, jossain vaiheessa. Ehkä. 😀

    Liked by 1 henkilö

    1. Moi Laura, kiitos kommentista 🙂

      Ennakkoluulot on kyllä hankalia, niiden takia itse viivyttelin Palatkaa perhosten aloittamista, vaikka olinkin jo ostanut sen ajat sitten.

      Kyllä mä suosittelen näitä molempia kirjoja, vaikka välillä ne keikkuvatkin riipivän kauniin ja banaalin kornin välillä. Mutta sellaista se rakkaus kai on 😀

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s