Tavaroita pakkaillessaan löytää kummallisia asioita. Yhdestä laatikosta löysin yhteiskunnan jäsenyyteni säntillisesti arkistoituna: työ- ja opiskelutodistukset, neuvolakortin, passin, verotustodistukset, tiliotteet ja vuokrasopimukset. Maisterinpapereiden ja astmalääkereseptejen seassa oli myös yksi lapsuuskuva, Gimmelin cd-levy (!!!) ja ristiriipukseni. Palautin sen vuosien jälkeen kaulaani, en vielä tiedä, miksi. Tuntui vain oikealta, ja niin sitä nykyään mennään, fiiliksellä.
Reippaana tyttönä ajattelin myös, että ei minulla ole paljon tavaraa. Että muutto menisi kivuttomasti, helposti. Ei minulla juuri huonekalutavaraa olekaan, mutta kaikkea muuta sitten onkin. Laatikkokaupalla. Kirjoja, levyjä, viinilaseja. Pelkistä cd-levyistä tuli yksi laatikko, vinyyleistä toinen.
Ja kirjat, ne kirjat.
Kun muuttaa 2010-luvulla rakennetusta talosta 1930-luvulla rakennettuun, ei vaan ymmärrä varautua kaikkeen. Vaikka sitä tietää huoneiden olevan korkeat, yllättyy silti, että ei yletä ripustamaan verhoja ikkunaan.
Aina yhtä viisas mummoni oli kuitenkin heti kartalla. Mummo vain tokaisi muuttouutisiin, että menee paljon verhokangasta. Siinä vasta käytännöllinen ja realistinen tapa suhtautua elämänmuutoksiin! Mutta niistähän sitä uutta kotia aletaan rakentaa, verhoista ja kirjoista.
Ja nyt olen jo kotonani uudella asuinalueella, uudessa asunnossani. Minulla on uusi sänky, vanha kirjahyllyni palasi luokseni. Minulla on pieni pöytä, uusvanhoja tuoleja, leveät ikkunalaudat, narisevat ja epätasaiset puulattiat. Iltakävelyt uudella alueella, tyynet kesäillat.
Ja sitten on vielä työmatka, jonka voi pyöräillä, uusi lähikauppa ja minua rutkasti vanhempi levysoitin. Hetkiä, musiikkia, uusia paikkoja. Paikkoja, joihin kuulun.
2 vastausta artikkeliin “Havaintoja muuttamisesta”