Viimeksi kun muutin, ajattelin muuttavani iäksi. Ajattelin, että edessä on tasaisia vuosia, vähitellen paremmiksi vaihtuvia huonekaluja, illalliskutsuja ja seinien maalaamista. Ajattelin, että en kirjoittele enää osoitteenmuutoskortteja.
Silloin muutin Hoas-yksiöstäni oikeaan kotiin. Lajittelin tavaroitani, jakelin niitä tarvitseville. Heippa vaan 120 cm sänky, heippa pöytäryhmä ja ylimääräinen mikroaaltouuni, tässä sitä nyt kävellään kohti aikuisuutta.
Niin helppoa se oli.
Nyt muutan jälleen, kävelen kohti minua väistävää aikuisuutta, ilman huonekaluja. Tavaraa mahtuu maailmaan, siitä en ole lainkaan huolissani. Aikuisuus odottaa, siitäkään en ole huolissani.
Elämääkin mahtuu maailmaan, ehkä fragmentaarisena ja hämmentävänä, mutta sellaisena se y-sukupolven syliin on pudonnut. Vaihtuvina asioina, vaihtuvina osoitteina, vaihtuvina työpaikkoina. Menolippuina, pikaviestiminä, instagram-filttereinä.
Helsinki kuitenkin pysyyy, se on ottanut minut vastaan, kohdellut hyvin. Helsingin pidän. Ja jos voisin pitää tämän kauniin kevään, pitäisin senkin iäti.
Niin helppoa se olisi, keväisyys.
Tsemppiä kaikkeen. Elämän monimutkaisuus on muuttunut nykyaikana entistäkin monimutkaisemmaksi. Tuosta osaa vain aavistella jotain; me vanhemmat sukupolvet. Tärkeää kuitenkin on, että tehdyt päätökset tuntuvat omilta. Omalta elämältä.
TykkääTykkää
Paluuviite: Koti | Kohtisuora