Kun minä olin lapsi, joskus 1990-luvulla, oli lama.

Siellä, missä minä asuin, oli paljon kotiäitejä. Silloin oli kai vauvabuumi, ja oli parempi olla kotiäiti kuin työtön.

Ulkona oli aina lapsia, ja syötiin paljon perunaa. Kukaan ei ollut päiväkodissa.

Silloin tehtiin paljon itse. Ruuat, vaatteet, kampaukset. Minulla on vieläkin äitini itse ompelemia vaatteita. Kuten kuvien hame.

Ja ne kampaukset. Muistaakseni hiusmuoti oli tällaista: kampaajalla käytiin kerran vuodessa leikkauttamassa jokin malli tai ottamassa permanentti. Sen jälkeen sen annettiin kasvaa yli. Vaihtoehtoisesti tukka leikattiin itse keittiösaksilla. Valveutuneimmilla kotipartureilla, kuten tädilläni, oli hiustenleikkuusakset.

Minä kävin ensimmäistä kertaa parturissa vasta abivuonna, kun 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen oli jo pitkällä.

Sitä ennen tukkaani leikkasivat äiti, täti tai kaverit. Usein se vain oli. Kuten minäkin.

Maaliskuun alussa kyllästyin hiuksiini, niihin kuiviin, ylikasvaneisiin pituuksiin. Tartuin saksiin ja nyrhin, leikkelin ja nitkutin. Lopputulos on kuin lapsuuteni lamatukat. Kotikutoinen ja varmaankin ruma, mutta viihdyn siinä. Sellaiseen minä olen tottunut.

Kuten Roisin Murphy virkkoi: ”Leikkasin ruman tukan, koska halusin näyttää, että minulla on munaa tehdä niin.”