Jo joitakin vuosia olen elänyt jäävuorojen tahdissa. Olen herännyt viikonloppuisin aikaisin päästäkseni luistelemaan. Olen valvonut arkisin myöhään päästäkseni luistelemaan. Olen suunnitellut aikataulujani yleisöluisteluiden mukaan. Olen halunnut oppia niin paljon kuin aikuisena voi oppia ja olen tarttunut haasteeseen samalla tarmolla, millä aina tartun haasteisiin.

Samalla tarmolla, jolla aikoinaan hiihdin, juoksin tai pelasin salibandya. Rakkaudesta liikkumiseen, rakkaudesta liikkeeseen.

Lopulta se kuitenkin alkoi väsyttää, lopulta luistimet painoivat jalkoja liikaa. Viikonloppuisin halusin tehdä muutakin kuin herätä aikaisin luistelemaan tai keskeyttää sunnuntai-iltapäiväni lähtemällä jäähallille.

Ja ne kivut. Välillä lonkkaani särki yökaudet, välillä polveni kipeytyi. Ehkä ongelmanani on perfektionismi, ehkä nuorempana hankitut urheiluvammat, ehkä liika ankaruus. Ilo katosi, luistimet tuntuivat vierailta, jää pelottavalta.

Nyt olen päättänyt laittaa luistimet naulaan. Se surettaa, mutta tuntuu helpottavalta. Aion tehdä nyt muuta, joogata, lenkkeillä, olla heräämättä viikonloppuaamuisin aikaisin.

Ja sitten joskus, palata jäälle, kun se tuntuu hyvältä.

Ehkä palaan ensi kaudella. Ehkä myöhemmin. Lopulta kuitenkin palaan, ja sitten potkaisen vauhtia kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan.